Kun opiskelemme fysioterapeuteiksi, meidän olisi syytä olla esimerkillisiä ja pitää huolta omasta terveydestämme. Meidän luokalla on paljon huipputason urheilijoita ja urheilijahan ei tervettä päivää näe… viimeistään palpointitunneilla sai kuulla ohimennen olankohautuksilla mitä kaikkia kremppoja ihmisillä on. Itse en ole koskaan urheillut sillä tasolla, että olisin jotain rasitusvammoja saanut aikaiseksi… nojoo, toki nykyään salitreenien takia vähän kaikkialta ripsahtelee, mutta se nyt kuuluu jo hiukan ikäänkin.
Kun kuuntelen koululla parikymppisten urheilijoiden juttuja vammoista mitä urheilusta on tullut, osalle jopa pysyviä vammoja, niin mietin hiukan huolestuneena omia lapsiani. Lapsistani kaksi harrastaa muodostelmaluistelua ja siinä lajissa panokset kovenee vauhdilla. Uskallanko antaa lasten harrastaa jos heille tulee terveydellisiä ongelmia?! Äitinä sitä ajattelee kun laittaa lapset harrastamaan liikuntaa, että siinä tehdään lapselle vain ja ainoastaan hyvää, mutta jos lapsi menestyykin ja haluaa harrastaa kilpailullisesti, pitäisikö minun aikuisena vetää jarrua ja viedä lapselta oikeus mahdolliseen urheilumenestykseen?
Itse koen liikunnan psyykkisesti niin tärkeäksi, että teen sitä hiukan fyysisenkin terveyden uhalla. Balanssia täytyy kokoajan koittaa säätää psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin välillä.
Oletko itse ollut kilpaurheilija, jäikö pysyviä kremppoja uran jälkeen? Oletko vanhemmillesi kiitollinen vai katkera kannustuksesta/patistamisesta liikuntaan?
Olisi hienoa lukea kommentteja ja kokemuksia, voit kommentoida myös instagramissa @fiiliksellafyssariksi
Kommentit
Lähetä kommentti