Projektityöskentely

Laurean fysioterapeuttiopinnoissa opiskellaan suhteellisen paljon erilaisten projektien avulla. Toistaiseksi olemme tehneet mm. lapsen liikkeen analysointia, senioripaku projektia osana Metropolian ja Helsingin kaupungin hanketta ja hyväntekeväisyysprojektia vapaa-ehtoistyöntekijöille Kalliola yhdistyksessä. 

Projektit ovat melko työläitä, etenkin kun niitä tehdään ennalta määrätyissä työryhmissä missä ryhmän dynamiikka on ihan tuuripeliä. Toisilla on ryhmissä useita miehiä, toisilla hyvin hiljaista väkeä, on perässä vedettäviä ja mielipide jyrääjiä. Tätä se työelämässä osittain tulee olemaan, mutta työelämässä voi usein valita työryhmänsä ja ilmoittaa halukkuutensa projekteihin. Meidän opiskelijoina on tultava toimeen keskenämme vaikka henkilökemiat eivät millään tasolla kohtaisi. Opimme neuvottelutaitoa ja empatiaa, mutta toisaalta aikaa kuluu valtavasti aivan turhanpäiväisiin vääntöihin milloin mistäkin mielensäpahoittamisesta, fontin mallista, aikataulutuksesta yms. 

Itse pidän työryhmistä joissa on miehiä, naisia, senioreita ja junioreita, sellainen on mielestäni minimivaatimus toimivalle projektityöryhmälle. Bonuksena tulee sitten monialaisuus, elämänkokemus, innovatiivisuus, erityisosaaminen yms. 

Ryhmässä toimiminen vaatii aina hyvää sosiaalista pelisilmää ja tunneälyä. Vaikka projektit koittaa hoitaa ammattimaisesti, ottavat henkilökemiat väistämättä ison roolin työryhmän dynamiikasta. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen. En osannut ajatella, että fysioterapeutiksi opiskelu vaatisi näin paljon ryhmätyöskentelyä, se on lienee opettajien resurssien vuoksi välttämätöntä. Seminaarityöt, esseet ja raportit täytyy ”bundlata”, jotta opettajilla riittää aikaa ohjaukselle ja arvioinnille.

Projektit kestävät myös pitkään, enää ei ole perinteiseen malliin kuusi viikkoa luentoja ja tenttiviikko. Kursseja suoritetaan moduuli kerrallaan pala palalta ja lopulta ilmaantuu yhteisarvosana johon vaikuttaa osittain myös ryhmässä tehdyt projektit. Itse pääsin onneksi ryhmään, jossa kaikki ovat tunnollisia ja haluavat suoriutua hyvin ja ajallaan, tämän tiimin kanssa teemme suurimman osan projekteista. Yhdessä projektissa teemme monialaista yhteistyötä sosionomi-opiskelijoiden kanssa, tässä ryhmässä olen oppinut arvostamaan omaa ”kotiryhmääni”. Monialaisesta ryhmässä tavoitteet ovat täysin erilaisia ja monimuoto-opiskelijoita ei koskaan tapaa oikeassa elämässä. 

Projektit ovat raskas tapa opiskella, itse koen kantavani vastuuta liiaksikin vaikka kuinka koittaisin jättäytyä vaatimattomampaan rooliin. Tämä on minulle luonteenomaista, murehdin turhaan, luotan liian vähän ja haluaisin aina itse huolehtia, että asiat tehdään viimeistellysti ja tyylikkäästi. Käyn siis samalla ”elämän koulua” kun opin laskemaan hiukan naruja käsistäni, opin madaltamaan tavoitetasoa, opin joustamaan ja opin arvostamaan muiden mielipiteitä. Meidän ryhmässämme on todettu useaan kertaan, että tiimityönä tuotamme kaikkien mielestä sontaa, mutta jos se on nk. ”Good shit” se lasketaan käsistä eikä itketä perään.