Parisuhteet ja opiskelu

Moni ikäiseni katuu työuupumuksessaan, kun ei aikanaan seurannut haaveitaan, kun luopui liian helpolla unelmistaan, kun ei jaksanut enää kolmatta kertaa pyrkiä sinne lääkikseen tai teatterikorkeaan. Väitän, että moni meistä uranvaihtajista on sellaisia ketkä ovat ajautuneet ”väärille urille” huonon parisuhteen vuoksi. Tai ehkä se parisuhde ei ollut huono sillä hetkellä, mutta nuorena sitä rakastuu niin tulenpalavasti, että järki sumenee ja sitä on valmis hylkäämään omat haaveensa toisen vuoksi. 

Minulle suositeltiin aikanaan opintoja, joita olisi voinut opiskella vain Jyväskylässä. Olin päätä pahkaa rakastunut sen hetkiseen miesystävääni eikä hän hetkeäkään harkinnut, että olisi minun opintojeni perässä jättänyt oman työnsä (tai kuten nyt tiedetään, muut naisystävänsä). Minulle ei tullut mieleenkään, että olisin laittanut oman tulevaisuuteni yhteisen tulevaisuuden edelle. Asuimme HOAS asunnossa ja minun oli päästävä jonnekin opiskelemaan, jotta saimme asunnon pitää. Paikallislehdessä, taisi olla siihen aikaan PIKOMALAn sanomat, oli ilmoitus, että Evtek, nykyään Metropolia, järjesti ylimääräisen pääsykokeen. Marssin pääsykokeeseen, ilman taulukkokirjaa, laskinta tai edes kynää… minulta kysyttiin mihin olen hakemassa, katsoin liitutaululle ja totesin että ympäristö- ja prosessitekniikka kuulosti kaukaisesti mielenkiintoiselta… 3,5 vuotta myöhemmin valmistuin ympäristö- ja prosessitekniikan teknikoksi. Harjoittelut tein keskusrikospoliisissa ja sen vuoksi ajauduin sitten valtion virkoihin mikroskoopin taakse.

 

Tuli uusi parisuhde, uusi mahdollisuus omille haaveille. Uusi mies oli käynyt vain ammattikoulun, mutta koska potentiaalia oli, kannustin hänet opiskelemaan. Minä tein töitä, jottei tarvinnut opintolainoja nostaa, sovimme, että minun vuoroni hakea korkeakoulututkinto tulisi sitten seuraavaksi. Mitoitimme asuntolainamme niin, että toisella olisi aina ollut varaa opiskella. Preppauskursseihin ei kuitenkaan ollut varaa, haaveilin lääketieteen opinnoista, mutta koska olin käynyt kielipainotteisen lukion, olin heikoilla matemaattisissa aineissa. Luin avoimessa yliopistossa lääketieteen perusteet ja tein iltalukiossa pitkää matikkaa preppaukseksi.

 

Muistan aina sen hetken, kun puhelimessani soi hälytys ”hae pääsykokeisiin”… seisoimme Meilahden sairaalan kalliolla, olimme juuri tulleet avopuolisoni äidin luota sairaalasta. Hän oli saanut diagnoosin aggressiivisesta pienisoluisesta keuhkosyövästä. Olin juuri istunut syöpätautien luennoilla ja tiesin mitä diagnoosi tarkoittaa. Painoin puhelimesta hälytyksen pois ja ajattelin ”ensi vuonna sitten”. Pari kuukautta myöhemmin puolisoni äiti kuoli. 

 

Välillä olen katkera vuosista, jotka menetin. Olen aina haaveillut hienosta urasta, olen aina ollut ”tekijä”, olen aina ollut hyvä työssäni. Teen kaiken intohimolla, parisuhteessakin rakastin liikaa. Joustaa voi ja pitää, mutta koulutus, ammatti ja ura ovat niitä, joista ei pitäisi tinkiä. Jos parisuhde on hyvä, se kestää kyllä. Neljä vuotta eri kaupungeissa opiskelun vuoksi on lopulta lyhyt aika, mutta erittäin hyvä koetin parisuhteelle. Jos suhde kestää sen, että molemmat puolisot saavat seurata intohimoaan, se kestää mitä vaan ja lopulta yhteistalous kiittää molemminpuolisella psyykkisellä hyvinvoinnilla ja tietysti myös taloudellisesta aspektista. Kun ihminen saa tehdä työkseen sitä mihin hänellä on aito mielenkiinto, se useimmiten palkitaan myös taloudellisena menestyksenä. 

 

Kun voi mennä nukkumaan tietäen, että huomenna saa mennä työhön missä viihtyy ja minkä kokee moraalisesti oikeaksi ja rinnalla nukkuu puoliso, joka tuntee samoin, ollaan aika lähellä täydellistä parisuhdetta. Tue ja anna tilaa, arvosta ja kannusta. Oman potentiaalin hyödyntäminen, oman intohimon löytäminen ja toteuttaminen ovat onnellisuuden salaisuus.